Omistan 3-vuotiaan valkoisen länsiylämaan terrierin eli westien, jonka nimi on Iines. Ennen poikaa Iines oli mukanani lähes kaikkialla mihin koiran vain pystyi ottamaan. Kun Iines oli pentu kävimme erilaisissa koulutuksissa ja Toko1 suoritettiin nakkeja syömällä. Luin paljon koirien kouluttamisesta ja niiden käsittelystä. Iines oppi perusasiat, kuten istumaan, makaamaan, antamaan tassua ja luokse tulemisen. Tosin kouluttaminen ei ollut säännöllistä. Välillä se sai olla luonnonlapsi ja välillä taas oli kuri talossa. Kotona yritin keksiä erilaisia aktivointi juttuja Iinekselle ja harmittelin kun sen piti olla yksin kotona pitkiä päiviä. Kävimme pitkillä lenkeillä ja koirapuistoissa leikkimässä. Iines oli innoissaan ja tottui äitiysloman alussa, että olin päivittäin kotona ja se sai paljon huomiota. Mun mielestä Iines ei tajunnut, että isossa mahassani on jotain erityistä. Sitten yhtäkkiä katosin moneksi päiväksi (Iines vietiin viikoksi hoitoon maalle) ja kun palattiin takaisin kotiin oli talossa aivan eri tilanne. Iines ei ollut enää huomion keskipiste. Iines oli aluksi aivan ihmeissään mikä vauva on. Tähän väliin on syytä mainita, että meidän Iines katsoo telkkaria. Se tuijottaa telkkaria kuin ihmiset ja yrittää saalistaa ruudulta kaikki eläimet. Meillä ei siis katsota Neloselta sunnuntai aamuisin tulevia luonto-ohjelmia tai raveja. Meillä ei ole normaali tasoista tv-tasoa, vaan tuollainen vähän korkeampi versio (lipaston tyyppinen). Aikaisemmin Iines rupesi aina haukkumaan ja stressaantui kun telkkarista tuli vauvan itkua. Jännitti miten käy kun vauva tulee oikeasti taloon.
No, ihan ok siinä sitten kävi. Ensimmäisen kerran kun poika itki kotona, Iines sai saman reaktion kun telkkarista eli sen oli pakko päästä haistamaan poikaa, että mistä se ääni tulee. Nyt monen itkun jälkeen Iines on tottunut poikaan ja itkuun. En tosin uskalla jättää heitä kahdestaan olohuoneen lattialle tai niin, että telkkari on päällä (useassa mainoksessa käytetään eläimiä).
Iines on nähtävästi alistunut tilanteeseen, että en ole huomioinut sitä läheskään niin paljon kuin aikaisemmin. En ole leikkinyt sen kanssa päivittäin. En ole edes rapsuttanut sitä päivittäin. En ole harjannut sitä joka viikko.
On päiviä joilloin en edes haluaisi Iinestä taloon. Huomaan, että vaadin Iinekseltä asioita joita se ei osaa ja käskytän ja kiellän jatkuvasti. Sillä on tylsää. En ole enää Iineksen paras kaveri.
Ensimmäisten kuukausien aikana minun mielenkiintoni ja huomioni koiraa kohtaan oli nolla. Tai olisinko potenut silloin vähän huonoa omatuntoa, mutta joka tapauksessa tuntui, että en pystynyt hoitamaan Iinestä yhtään. En pystynyt ulkoilemaan pojan ja Iineksen kanssa samaan aikaan. Mieheni vie Iineksen useimmiten ulos. Poika vei kaiken aikani ja huomioni. Olin varmasti todella epävarma pojan kanssa ja tuntui, että Iines oli koko ajan tiellä. Asia, joka aikaisemmin oli minulle tärkeä ja vei paljon aikaani, oli yhtäkkiä aivan pimennossa.
Tuli paha fiilis kun mietin ja kirjoitin tätä juttua. Anteeksi Iines! Tästä eteenpäin yritän huomioida myös sinua enemmän ja lupaan leikkiä sinun kanssa joka päivä.
Viimeisen kuukauden aikana olen mielestäni ollut jo reilumpi Iinestä kohtaan ja mielenkiinto häntä kohtaan noussut. Olen rapsuttanut Iinestä joka päivä, olemme käyneet ulkona yhdessä pojan kanssa ja olen leikkinyt lähes joka päivä Iineksen kanssa. Tilannetta on helpottanut paljon kantoreppu. Iines ei siis kulje hihnassa nätisti vaunujen vieressä, vaan ajoittain tempoo kovasti eteenpäin. Suhteeni Iinekseen on toivottavasti parantunut. Saan ehkä johtajan roolini takaisin.
Tosin vieläkään emme voi käydä porukalla koirapuistossa, koska Iines vartioi pojan vaunuja ja räyhää muille koirille jos ne tulee lähelle. Ehkä joku päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti